Jos ihminen sairastuu vakavasti esim. syöpään, ihmiset ymmärtävät että sairastunut on yleensä todella sairas ja sairaus verottaa sairastuneen voimia ja elämänhalua. Syöpä ja nämä muut ns. oikeat sairaudet ovat niitä jotka ovat hyväksyttäviä sairauksia muiden keskuudessa että niihin sairastuneita "kunnioitetaan".
Sitten kun ihmisen mieli sairastuu, sitä ei oiken hyväksytä.
-"Kyllä se siitä, ulkoile enemmän, syö terveellisemmin, mee vaan ihmisten ilmoille"!
Tuttua?
Itse sain vihdoin mentyä lääkärille joka ohjasi mut psykiatriselle sairaanhoitajlle annettuaan ensin lääkereseptin, Cipralex 10mg.
Miksi ahdistuksesta ei saisi puhua? Onko se noloa? Onko se häpeällistä tunnustaa että läheinen on sekoamassa?
No minä nyt tunnustan että elämäni menee tällähetkellä alamäkeä vaikka päällisinpuolin kaikki on sillee ihan ok. Mitänyt tuloton olen vielä piiiiitkääään aikaa.
On ollut jo kauan paha olla.
Vankilasta kaikki sai alkunsa. Kävin siellä töissä ollessani juttelemassa työpaikkalääkärille ja psykiatrille ja psykologille. Kukaan ei ymmärtänyt. Ei kuulemma noin nuori voi ajatella noin ja tollasia ajatuksia. Eivät uskoneet. Lopetin käynnit ja työt.
On kauheaa kun läheiset ei usko kuinka paha olo on ja pitää vaan esittää.. enää en jaksa esittää.
Nyt vaan pitää toivoa että nuo lääkkeet auttaa että kaikki pahat ajatukset ja pelot vähenisivät ja elämä alkaisi taas maistua.
Älkää pelätkö kuitenkaan sitä että itselleni jotain lopullista tekisin, sitä en tee vaikka välillä sitä miettii miten helppoa se olisi...
8 kommenttia:
Niin alkoholisteillekin sanotaan. "Nyt vaan päätät, ei se oo ku ittestä kiinni"
Monelleko syöpäpotilaalle sanotaan noin?!
Voisinpa auttaa, mutta jos haluat joskus jutella niin tiedät mistä mut löytää..
Oon kans useampia kertoja sairastunu ja se on kyllä läheisille hankalaa, viimeksi otin myös lääkkeet ja lopuksi mussutin niitä vähän salaakin, pääsin helpommalla.
Omalla kohdalla oon yrittänyt löytää syytä masennukseen, ja sitä kautta yrittänyt puida asiaa selväksi..
Yritän kyllä joka kerta itseenikin tota "ulkoile enemmän" Joka aamu päätän että tänään mä oon taas oma itteni.. Kunnes huomaan ettei vaan pysty.
Oot rohkea kun kirjoitat tästä.. Voimia!!
kiitos sanna. Joo joka aamu sitä päättää että tänään olen normaali mutta ei se onnistu. Sitten kun katsoo täällä Helsingissä näitä hulluja kadulla jotka puhuu itsekseen ja jotain pakkoliikkeitä ym. niin ajattelee että eihän tässä ole itsellä mitään hätää ja että turhaan panikoin omasta tilanteesta ja vien ajan jonkun sitä paljon enemmän tarvitsevan edestä lääkärillä. Kirjotan kännykällä tätä. En jaksa korjata virheitä.
Maisu,
et suinkaan ole ainut, jolla on tai on ollut masennusta ja ahdistusta.
Hyvä, että kerrot asiasta avoimesti. Jo se auttaa.
Kaikkea hyvää sinulle!:))
Muuten, ei kaikki ihmiset kerro edes syövästä, he "häpeävät" sitä. Sitä olen ihmetellyt, en voi ymmärtää, että sana Syöpä, on monelle, varsinkin vanhalle ihmiselle sellainen asia, josta ei muut saa tietää.
"Muitten asioista voi puhua, mutta ei omistaan."
Siinä lääkkeessä o sivuvaikutuksia.....helpottaa kun syöt niitä muutaman viikon.
nim. kokemusta on..
masennus on sairaus siinä kuin muutkin.
se vaan mielletään niin erilailla kuin muut sairaudet.
mutta kun katsoo tilastoja, niin
kuinka paljon onkaan masentuneita täällä rakkaassa Suomen maassa ;(
voimia sinne <3 t. äiti
Ei ole ollut vielä sivuvaikutuksia muutakun yhtenä päivänä (maanantaina alotin) etovaa oloa ja pyörrytystä.
Mä puhun omasta olostani vähän puoliksi vitsin varjolla kun en uskalla/kehtaa/pysty myöntää että mitään vitsailemistahan tässä ei ole. Lääkkeitä tarjottiin kans heti Tommin kuoleman jälkeen, lähinnä nukkumisvaikeuksiin mutta en ottanut ja vieläkin ajatus niistä tuntuu vieraalta. Välillä tuntuu että olisi parempi kokeilla kun elää elämäänsä näin. Just eilen sanoin Akille että en edes muista koska mulla olisi viimeksi ollut kivaa. Elämä vaan menee ohi..pieniä pilkahduksia on joskus, jumppien jälkeen hyvä fiilis tms. mutta suurimmaksi osaksi oon vaan lamaantunut, vihainen, hermostunut, väsynyt ja kyllästynyt, pakkoajatuksien "riivaama" ym. Mun olotilani ei varmastikaan oo sieltä pahimmasta päästä mutta hyvin kaukana mun normaaliolotilasta joten tiedostan että jotain on vialla mutta en osaa nostaa itseäni tästä suosta.
Sannis (tuhlaan arvokasta työaikaani kirjoitteluun ja siksi en oo kirjautunut)
Sannis: Mulle tarjottiin vankilassa olo aikana kun kävin työpaikkalääkärissä niin pillereitä. En ottanut koska luulin että selviän ilman ja en voi uskoa että sellanen 2x nuppineulanpään kokonen valkonen pallero saa mun oloni paremmaksi.
Nyt on pakko koittaa että jos se siltikin auttais.
Itsekään en muista koska olisin onnellinen ollut. Joo nauran ja nautin hetkellisesti mut tosiaankin hetken. Ja jos surettaa niin sitä kestää ja kestää, en saa sitä katkeamaan (noloja tilanteita sen vuoksi tullut jo).
Hei,
toivottavasti saat lääkehoidon lisäksi keskusteluapua (mainitsitko psyk.sairaanhoitajasta tekstissäsi, en muista enää). Itselläni ainakin lääkehoito yhdistettynä terapeuttisiin keskusteluihin on ollut paras apu ahdistukseen ja masennukseen.
Lähetä kommentti